PAGANUKSET JUURILLAAN JAAKKIMASSA Paganuksen Sukuseura ry teki ensimmäisen retkensä juurilleen Jaakkimaan 8.-10.6.2001. Matkalle lähti kaikkiaan 59 sukuun kuuluvaa eri puolilta Suomea. Sortavalassa majoituimme kahteen majapaikkaan, suurin osa Sortavala-hotelliin ja loput hotelli Helyyn. Lauantaiaamuna lähes kaikki lähtivät yhteisellä kuljetuksella Jaakkimaan. Siellä Sieklahden rannalta lähdimme kohti omia kotipaikkojamme. Matka jatkui kohti Kokonniemeä, Rukolaa, Lahdenpohjan kylää. Kaukaisin matka vei Hiitolaan. Iijärveläiset ja paikjärveläiset lähtivät jo Sortavalasta omilla kulkuneuvoillaan kohti kotipaikkojaan. Koko lauantaipäivä kuluikin omissa kohteissa ja kyläkierroksen jälkeen kohtasimme Lahdenpohjan keskustassa. Sunnuntaina aamupalan jälkeen noustiin taas autoihin ja matkattiin Jaakkimaan. Kävimme kirkon luona kaatuneiden muistomerkillä ja hautausmaalla Simon Paganuksen hautamuistomerkillä, vieden molempiin paikkoihin kukkalaitteet. Paluumatkalla Suomeen kävimme Ruskealan pappilassa, missä sukuseura tarjosi matkalaisille kahvit. Viimeiset matkalaiset olivat kotosalla vasta aamun varhaisina tunteina. --- Matkamme alkaessa Seinäjoelta keskiyön hyttysparven keskeltä kohti ylistettyjä Laatokan maisemia, en tiennyt tarkkaan, mitä siltä tulisi odottaa. Kymmenen vuoden ajan olin saanut kuulla erilaisia tarinoita, kuinka edessä odottaisi sivistyksestä jälkeen jäänyt yhteiskunta, missä kaupasta löytää vain pölyisen pyykkilaudan, jos sitäkään. Odotuksia siis ei voinut asettaa järin korkealle! Tie, jota kuljimme rajan jälkeen olikin yllättäen hyväkuntoinen, eikä möykkyinen hiekkatie, josta olin niin paljon kuullut. Moderni huoltoasemakin oli löytänyt paikkansa tien varrelle, sekä kaupat, joista suomalaiset saisivat ostaa halpaa tavaraa. Pelkäsinkin jo hieman, että koko Karjala oli muuttunut turistirysäksi suomalaisryntäyksen seurauksena. Näin ei kuitenkaan ollut. Luonto oli tarinoidensa veroista. Laatokka tuntui työntävän lahtiaan joka paikkaan elävöittäen näin vehreää ja kumpuilevaa maastoa kalaisilla vesillään. Vaarini Martti Paganuskin oli nuorena joutunut luovuttamaan katiskan jos toisenkin Laatokan syvyyksiin. Aivan matalasta lammesta ei siis ollut kyse.
Sortavalassa kierrellessämme näimme Karjalan sillalta myös paikallisen kalastajan kahlaamassa vyötäröä myöten vedessä keräten verkkoja vesiltä. Kalaa tuli ilmeisesti edelleen. Kaupoissa tosin oli nykyaikaisia pesukoneita pyykkilautojen sijaan. Edistystä oli tapahtunut sitten isäni ja vaarini ensikäynnistä kymmenen vuoden takaa. Pääkohteemme oli kuitenkin Lahdenpohja, jossa vaarini oli nuoruutensa elänyt. Kotitalon paikka oli hyvin tiedossa, vaikka siellä kohosikin jo eri talo. Tämä oli se tila, jolta minun sukuni oli lähtöisin, Paganuksen kantatila. Hämmästyttävän monet talot olivat seisseet paikallaan jo vaarini nuoruudessa, mikä paljasti ajan pysähtyneisyyttä ja taitoa, jolla ne olivat aikoinaan rakennettu. Silmät sokeutuivat ajan saatossa tapahtuneelle ränsistymiselle, kun mielikuvitus työsti maisemia kymmenien vuosien takaiseen tilaan. Paikaltaan vaarini löysi edelleen karjan laitumen läheisen lähteen ja tuttuja polkuja. Oli vaikea sisäistää, että emme olleetkaan enää Suomessa, vaan vieraalla maalla, joka tosin tuntui oudon kotoisalta. Kunnioitusta herätti Jaakkiman kirkko, jonka tiiliseinät kohosivat edelleen jykevinä palamisensakin jälkeen. Kuinka epäreilua olikaan, että se joutui olemaan säiden armoilla taivasalla. Eräänlainen kohokohta sukuhenkiselle matkallemme oli hautausmaa ja Simon Paganuksen muistomerkki. Tänne oli siis haudattu kirkkoherra, joka oli minun ja monen muun läsnä olevan esi-isä. Ihminen tuntee tarvetta kuulua johonkin ja siellä sen todella tunsi, oli osa sukua, jolla on juuret syvällä Karjalan maassa. Kyllin kummallista oli olla tekemisissä niin monen Paganuksen kanssa samaan aikaan ja toisaalta nähdä hautausmaalla konkreettisen todisteen sukunsa olemassaolosta jo aikapäiviä sitten. Kun sukuseuramme puheenjohtaja Marja-Leena Lankinen kysyi lähtisinkö Karjalaan vielä uudelleen, en epäröinyt hetkeäkään – tietenkin lähtisin. Jokin, jokin kumma siinä paikassa on niin korvaamatonta, mutta surullista kyllä, sitä ei voinut ottaa mukaansa, sitä täytyisi mennä katsomaan uudelleen. Annu Paganus |